perjantai 24. marraskuuta 2017

Matkakuumetta ja matkastressiä

Tänään on hyvä päivä! Pirkolla alkaa tänään viikon loma! :) Hän ottaa vähän omaa lomaa, jotta voimme lähteä porukalla reissuun. Penun matkat ovat tällä hetkellä rajoittuneet hyvin pitkälti Etelä-Suomeen, joten maanantaina on jännät paikat edessä, kun hurautamme Helsinki-Vantaalle ja lennämme kohti valoa.

On kyllä ihana lähteä reissuun! Olemme olleet viimeeksi vajaat kaksi vuotta sitten jouluna ulkomailla, joten pientä matkakuumetta on ollut ilmassa jo jonkin aikaa. Ennen matkailimme useita kertoja vuodessa, mutta vauvaprojektin takia on tullut hengailtua hieman pidempi aika kotimaan kamaralla. Kohteessa lämpötilat eivät ole mitkään päätä huimaavat, mutta pariin kymppiin toivottavasti päästään. Säällä ei tällä kertaa ole minulle mitään väliä. Kunhan pääsemme valoon, ei tarvitse laittaa itse ruokaa viikkoon, ei tarvitse siivota, Pirkko saa olla meidän kanssa ja voimme vain rentoutua. Tätä on odotettu!

Äitejä lähinnä jännittää yli viiden tunnin lentomatka. Jaiks! Miten siitä selviää sellaisen vauvan kanssa, joka ei ole koskaan nukkunut sylissä? Näin jälkiviisaana on tullut mieleen, että olisi pitänyt opettaa Penu nukahtamaan myös syliin juuri tällaisten tilanteiden varalta. Olimme alussa sen verran tiukkoja siitä, että syliin ei nukuteta, mikä kotioloissa onkin ollut ihan mahtavaa. Mutta mites sitten nämä reissut?! Voi olla, että Penu huutaa kanssamatkustajien riemuksi parin tunnin ajan, ennen kuin suostuu torkahtamaan hetkeksi (jos siis edes suostuu). Huoh! Toivotaan, että Penu yllättää äidit positiivisesti.

Lisäksi pientä stressiä pukkaa pakkaamisesta. Aiemmin on ollut helppo heittää rutiininomaisesti omat tavarat laukkuun, mutta nyt täytyy miettiä todella tarkkaan, mitä kaikkea Penu tarvitsee mukaan. Jos yhden yön reissuja varten olemme lastanneet auton täyteen tavaraa, niin miten ihmeessä saamme kaiken mahtumaan mukaan, kun olemme matkalla viikon? :D Tuntuu siltä, että laukkuun sujahtavat lähestulkoon kaikki asiat, mitä Penu omistaa. :D Vain suuri osa leluista jää kotiin.

Ehkäpä näistä kriiseistä kuitenkin selviää ja pääsemme lomailemaan ilman stressiä! :) Siispä heipä hei Suomen vesi- ja räntäsateet ja pimeys! Nähdään sitten, kun Suomi on 100-vuotias!

lauantai 18. marraskuuta 2017

Niiiiiiiiin söpö!

Sanoin eilen Pirkolle, että pitäisi päivittää blogia, mutta en vain oikein keksi, mistä kirjoittaisin. Pirkko ehdotti, että kirjoittaisin vain, että Penu on niiiiiiiiiiiiin söpö! Tulin siis kertomaan teille kaikille, että meidän Penu on tooooooosi söpö!!! <3 <3 Kaikki vauvat ovat tietenkin söpöjä, mutta kyllä meidän äitien mielestä Penu on kaikista söpöin. Kai me ollaan vähän puolueellisia tässä asiassa. :D Ja hyvä niin.

Penu alkaa olla jo iso tyttö. Ikää on nyt reilu 9,5 kuukautta ja vauhti neidillä on huima. Yli kuukauden ajan (oli pakko tarkistaa valokuvista, koska meinasin ensin kirjoittaa kahden viikon ajan - huh, aika rientää!) Penu on noussut pystyasentoon. Alkuun pystyasentoon punnerrettiin erilaisia laatikoita vasten, mutta nykyään tueksi riittää pelkkä seinä tai äidin lahje. Ja siis pystyssä on kivaa! Pystyasennossa pitäisi olla koko ajan. Parasta on kävellä ympäriinsä, kun äidit pitävät käsistä kiinni. Muuten on vaan mahtava seisoskella ja nojailla olohuoneen pöytiin, sohvaan, kirjahyllyyn, omaan sänkyyn tai mihin tahansa muuhun esineeseen. Myös kävely on kivaa, kun ottaa tukea erilaisista tasoista. Siihen se sitten jääkin. Siinä vaiheessa, kun Penu väsähtää tai haluaisi muualle, täytyy huutaa äidit apuun, sillä alas neiti ei pääse vielä omin avuin. Kunhan hän oppii koukistamaan polvia, helpottuu itsenäinen liikkuminen taas huimasti.

Vatsalihakset (ja kaikki muutkin lihakset) Penulla on varmaan parhaat meidän perheestä. Hän pääsee punnertamaan itsensä istuma-asentoon ties mistä asennoista ja tykkääkin istuskella erilaisissa asennoissa ja lueskella kirjoja (kunhan ne on ensin omatoimisesti revitty kirjahyllystä alas) ja leikkiä leluilla. Kontata Penu ei edelleenkään osaa. Tai no, oikeastaan osaa, mutta hän ei vain itse tajua osaavansa. Välillä Penu nimittäin innostuu jostain asiasta niin, että lähtee konttaamaan, mutta pudottaa muutaman askeleen jälkeen kyynärpäät maahan. Tekniikka siis on hallussa, mutta toteutus on hankalaa. Välillä mietimmekin, mahtaako Penu skipata konttaamisen kokonaan ja siirtyy suoraan kävelyyn. Saa nähdä.

Tällä hetkellä meillä on ruokailuissa nirsoilukausi meneillään. Olemme sormiruokailleet noin puolen vuoden iästä lähtien pari kertaa päivässä, mutta pari päivää sitten tuli sormiruokailuun stoppi eikä edes lemppariruuat mene suuhun - saati sitten kurkusta alas. Äideille tämä on ollut todella palkitsevaa, kun vaivalla on vääntänyt ruokaa naperolle, joka ruuan nähtyään nyrpistää nenäänsä, pyörittelee ja muussaa asioita käsillään ja heittää ne (vastasiivotulle) lattialle. Pari päivää sitten päätinkin, että nyt meillä syödään vain soseita, perkele! Tänään yritettiin taas sormiruokaa, mutta ei. Roskiin meni suurella rakkaudella tehty makaronilaatikko, joka vielä viikkoa aiemmin oli hävinnyt parempiin suihin ihan hetkessä. Soseilla siis jatketaan. Mietin tänään, mahtaisiko Penu tehdä vihdoin seuraavat hampaat. Samanlaista nirsoilua meillä oli nimittäin silloin, kun ensimmäiset hampaat puskivat läpi. Uusia ei olekaan sittemmin näkynyt.

Noin kuukausi sitten aloitimme Penun kanssa pottatreenit. Alussa tuntui kauhean työläältä, kun toinen piti laittaa potalle ja siinä piti olla viihdykettä jos jonkinlaista. Nykyään pottailu sujuu kuitenkin jo hyvin. Lähestulkoon kaikki kakat on tehty pottaan jo useiden viikkojen ajan! Parin viikon treenauksen jälkeen pottaan alettiin saada myös pissoja. Yhdessä aina ihailemme tuotosta ja taputamme kakalle. Sitten ihmettelemme, kuinka kakka katoaa pönttöön. Elämän pieniä ihmeitä!

Kuten näkyy, täällä pyörii tällä hetkellä niin normaali arki, kuin vain kuvitella voi. Tuntuu, että tällaisesta elämästä on kauhean vaikea lähteä kirjoittamaan mitään, vaikka itsekin luen mielelläni aina postauksia tuiki tavallisista arkipäivistä. Täytyy ehkä yrittää tsempata.

Oho, keksinpäs sittenkin jotain muutakin kirjoitettavaa kuin sen, että Penu on söpö. :D

torstai 2. marraskuuta 2017

Viimeinen päivä

...äitiyslomaa nimittäin. Tuntuu hullulta ja kamalalta jo pelkkä ajatuskin, että mun pitäisi mennä huomenna töihin ja että Penu pitäisi laittaa hoitoon. Se on vielä NIIN pieni! Ei se vielä pärjäisi missään hoitopaikassa - etenkin kun on vierastavaa sorttia.

En siis todellakaan ole menossa huomenna töihin. Jatkan hoitovapaalla ensi kesään asti ja syksyllä palaan takaisin sorvin ääreen. Tämänhetkisen suunnitelman mukaan Pirkko jää vielä ensi syksyksi kotiin, joten Penu menee hoitoon vasta tammikuussa 2019, jolloin 2-vuotissyntymäpäivä kolkuttelee jo ovella. Luulen, että oma töihinpaluu on helpompaa, kun tiedän, että Penu jää vielä turvallisesti toisen äidin hoiviin. Varmasti reilun vuoden päästä olen jo henkisesti valmis siihen, että koputtelemme päiväkodin ovea.

Tällä hetkellä elelen edelleen onnellisesti suuressa vauvakuplassa, joten ajatuskin töihin menosta tuntuu olevan valovuosien päässä. Omat ajatukset pyörivät vain ja ainoastaan vauvassa eivätkä työasiat oikeastaan edes kiinnosta juuri nyt. Ja niin sen pitääkin olla. Ehdin tehdä töitä vielä seuraavat 50 vuotta, sillä eläkkeelle tuskin koskaan pääsen. Täytyy siis ottaa kaikki irti tästä vauva-ajasta ja nauttia kotona olemisesta! Sen verran harvinaista herkkua tämä on. :)

Huomisesta alkaa siis meidän perheen kituuttelu ja kaurapuurolla eläminen. Hei vaan kotihoidontuki! Mitenköhän kanssasi pärjäämme?

tiistai 31. lokakuuta 2017

Palautuminen raskauden ja synnytyksen jälkeen

Miten te muut raskaana olleet olette palautuneet raskaudesta ja synnytyksestä? Ovatko omat vanhat vaatteet mahtuneet saman tien takaisin päälle? Onko teillä jäänyt raskausajasta tai synnytyksestä jotain vaivoja, kremppoja tai muuta vastaavaa?

Täällä on koettu pientä kriiseilyä aina synnytyksestä lähtien. Alussa asia ei ottanut niin koville, koska synnytyksestä oli vasta niin vähän aikaa, mutta nyt kun synnytyksestä on kulunut pian jo yhdeksän kuukautta eivätkä omat vaatteet mahdu edelleenkään päälle, on kriiseily noussut välillä ihan uusille leveleille. Koko tänä synnytyksen jälkeisenä aikana on tullut itkettyä monet itkut siitä, että oma kroppa on täysin muuttunut enkä tiedä, mahtaako se koskaan enää palata ennalleen.

Olen aina ollut melko pienikokoinen ja käyttänyt vaatekokoa 34 (tai 36), mutta raskauden jälkeen voin vain haaveilla mahtuvani noin pieniin vaatteisiin. Paidat ja takit ovat väistämättä vähintään kokoa 38 tai jopa 40. En ollut etukäteen osannut edes ajatella, että se olisi itsetunnolleni niin kova paikka. Ei käynyt edes mielessäni, kuinka iso juttu minulle voisi olla se, että ostaisin vaatteen koossa 40! Kamalaa! Mullahan on aina ollut käytössä koko 34! Apua! Mitä mulle on oikein käynyt? Niin joo, olin raskaana, mut synnytyksestä alkaa olla jo niin pitkä aika, että kyllähän nyt jo pitäisi olla kuosissa.

Vaatekaappien siivous aiheuttaa lähes joka kerta itkupotkuraivarit ja jätän leikin sikseen, sillä vanhojen vaatteiden katseleminen lähinnä vain masentaa. En mä tuu enää ikinä mahtumaan näihin! Siltikään niitä ei raaski heittää pois, jos vielä kuitenkin joskus... Osasyy suureen vaatekokoon on rinnat, jotka kasvoivat luoja-ties-kuinka-monta numeroa raskauden aikana ja siihen päälle vielä pari numeroa synnytyksen jälkeen imetyksen aikana. Muutamat vanhat rintsikat heitin juuri roskikseen naurukohtauksen kera: mä kun olin luullut, että mulla oli isot rinnat jo ennen raskautta, mutta voi jos mä edes joskus mahtuisin niihin rintsikoihin, joita käytin ennen raskautta! :D Kunhan imetys loppuu, toivon kroppanikin palautuvan vähän enemmän entiselleen.

On ollut yllättävän vaikeaa ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa liikkua ja syödä terveellisesti. Kaiken väsymyksen keskellä suklaapalanen silloin tällöin on ollut liian usein mun paheeni. Parhautta ovat olleet ne aamun rauhalliset hetket, kun olen saanut Penun ulos päikkäreille, kodin siivottua ja pyykit laitettua ja olen istahtanut keittiönpöydän ääreen teekuppi toisessa ja suklaa tai keksi (tai suklaakeksi) toisessa kädessä. Nuo hetket olisi kai pitänyt käyttää johonkin ihan muuhun. Olin ennen vauvan syntymää ajatellut, että lenkkeilen ahkerasti vaunujen kanssa. Valitettavasti tuo sana ahkerasti ei ole ihan toteutunut.  Asumme toisessa kerroksessa talossa, jossa ei ole hissiä, joten rattaiden kantaminen alas on ollut välillä liian suuri ja työläs projekti, joten helposti on tullut jäätyä kotiin. Synnytyksen jälkeen ensimmäiset kaksi kuukautta menivät niin pahasti synnytyksestä toipuessa, että silloin kunnon lenkkeily ei tullut edes kysymykseen. Meni about 7 viikkoa, että pystyin edes kävelemään normaalisti. Ja nyt kun Penu ei taasen viihdy rattaissa, ei vaivaa viitsi nähdä, jotta pääsisi ulos kuuntelemaan kitinää.

Pienten vaatteiden syndrooman lisäksi itselleni on jäänyt synnytyksesä ihanat peräpukamat! Jeee! Tällaisestakaan kukaan ei varoittanut etukäteen. Googlaamalla ja keskusteluja lukemalla olen viisastunut sen verran, että "ne vaan sitten katoaa jossain vaiheessa" tai "ne hävis onneksi kahdessa viikossa". No just. Kaks viikkoa on mennyt jo ja vähän päälle, ja pukamat pysyy tiivisti takapuolessa eivätkä oo kyllä hievahtaneet sieltä minnekään. :D

Episiotomiahaava muistuttelee myös välillä itsestään. Silloin tällöin se tuntuu inhottavan kireältä, mutta arpikudostahan se on. Valitettavasti olen muutamilta kohtalotovereilta kuullut, että haava-alue tulee muistuttamaan itsestään vielä vuosien ja vuosien ajan. Varmaan koko loppuelämäni.

Välillä aina kiroan sitä, miksi suostuin tähän projektiin synnyttävänä osapuolena. Miksi ihmeessä mä olin niin innoissani siitä, että haluan kokea raskauden? Mä olisin voinut säästyä kaikelta tältä kriiseilyltä ja näiltä saamarin pukamilta, jos Pirkko olisi ollut raskaana! Me ollaan kuitenkin niin onnellisessa asemassa, että meillä olisi ollut vaihtoehto, jota suurimmalla osalla pariskunnista ei ole. Mun ei olisi tarvinnut olla raskaana. Miksi ihmeessä mä suostuin siihen vapaaehtoisesti? Miksi ihmeessä kukaan suostuu siihen hommaan vapaaehtoisesti? Tällaista mä pyörittelen päässäni aina silloin, kun oma peilikuva alkaa ottaa päähän. Mutta sitten mä taas katson tuota meidän nappulaa ja mietin, kuinka ihana ja rakas se on. Me ei oltais saatu Penua, jos mä en olis sitä tehnyt. Varmasti me oltais saatu aivan ihana lapsi, jos se kantaisi jonkun toisen geeniperimää, mutta Penua me ei oltais saatu. Sit mä taas mietin ja ajattelen, että oli se sen kaiken arvoista, vaikka välillä ottaakin päähän.

tiistai 24. lokakuuta 2017

Mistä Penu ei tykkää?

Moni asia, joka ennen oli helppo arkirutiini, on nykyään taituruutta vaativa show. Penulla on omaa tahtoa ja välillä hän on varsinainen drama queen, jos asiat eivät mene hänen mielensä mukaan.

Mikä tässä maailmassa sitten oikein mättää?

Pukeminen
Ulkovaatteiden pukeminen on ihan syvältä. Pukeminen on nykyään suuremman luokan operaatio, johon ei välttämättä ryhdy, jollei ole aivan pakko. Vaatteita tosin joutuu pukemaan päivässä kaksi kertaa jo pelkkien päiväunien takia, sillä Penu nukkuu edelleen parhaat unet pihalla (liikkumattomissa) vaunuissa. Eipä sisävaatteidenkaan pukeminen mitään herkkua ole, mutta alasti ei valitettavasti näillä säillä tarkene!

Vaipanvaihto
Vaipan vaihtaminen on muuten ihan pyllystä. Siitä ei meinaa tulla mitään, kun neiti vänkää joka suuntaan ja heittää kaikki hämäyslelut lattialle. Odotamme innolla sitä aikaa, että Penu seisoo tukevasti ja voimme siirtyä housuvaippoihin.

Syöminen
Syöminen on päivästä ja hetkestä riippuen joko lastenleikkiä, jolloin kaikki maistuu (joko sormin tai syötettynä), tai tahtojen taistelua, jolloin Penu haluaa syödä iltapuuron itse sormin. Tai lusikalla. Melkein sama asia. Lopputuloksen kaikki osaa varmasti arvata.

Rataskävelyt
Kuvittelevatko äidit, että Penu muka viihtyisi rattaissa ja katselisi vain maisemia? No, ei kuvittele enää. Rattaissa ei viihdytä ollenkaan, jos ollaan hereillä. Olin naiiveissa kuvitelmissani ajatellut lenkkeileväni kauniissa syyssäissä Penun kanssa, mutta turha unelmoidakaan kävelyistä, jollei halua työntää karjuvaa lasta. Onneksi sentään kaupoissa ja kauppakeskuksissa on sen verran ihmeteltävää, että rattaissa malttaa istua ja katsella ympärilleen - ainakin hetken.

Autossa matkustaminen
Autossa matkustaminen on turhaa ja kamalaa. Sitä jaksaa maksimissaan kymmenen minuutin ajan. Tekisi mieli motata jokaista, joka kysyy "ai, eikö se nukukaan autossa?". (Mottaisin siis varmaan jokaista vastaantulijaa.) No ei nuku! Jos on päiväuniaika, saattaa hyvällä tuurilla mennä 30-45 minuuttia, mutta ei yhtään enempää. Jos ei ole päiväuniaika, on turha edes unelmoida siitä, että neiti vetelisi autossa sikeitä. Päätimme, että menemme viikonloppuna katsomaan autoon turvaistuinta. Penu mahtuu turvakaukaloon vielä oikein hyvin, mutta asento on selvästi liian vauvamainen. Toivotaan, että isojen lasten istuin helpottaisi vähän automatkailua.

Nukkuminen
Ai, että Penuko kävisi pinnikseen nukkumaan? No ei taatusti ilman pientä jumppatuokiota, jossa vedetään maratonia pinniksessä kulmasta kulmaan ja huudetaan aina, kun pääsee seisomaan reunaa vasten eikä osaa laskeutua siitä alas. Jos huomiota ei muuten saa, on hyvä keino heittää tutti lattialle. Siitä kuuluu kiva kopsahdus, ja yleensä joku äiti tulee paikalle. Tämän rumban kun jaksaa iltaisin käydä läpi, ei päivisin enää tee mieli nukuttaa pinnikseen. Sen takia päikkärit nukutaankin ulkona rattaissa.

maanantai 23. lokakuuta 2017

Blogihiljaisuutta, lomailua ja pieni vaapero!

Täällä on vietetty pienoista blogihiljaisuutta, koska tietokoneemme teki tenän muutama viikko takaperin. Uuden koneen saimme noin viikko sitten, mutta Pirkon lomaillessa viime viikon en itse malttanut istua koneen ääressä hetkeäkään. 

Paljon onkin ehtinyt tapahtua edellisestä postauksesta! Kun edellisen kerran päivittelin blogia, alkoi Penu viimeinkin ryömimään pitkän harkinnan ja treenauksen jälkeen. Nykyään täällä mennään jo lujaa eteenpäin ja suurin piirtein viikko sitten Penu nousi seisomaan tukea vasten. Sitä treenataankin nykyään koooooooko ajan ja kaikkialla. Nouseminen, seisominen ja äitien tukemana käveleminen on parasta! Lelut pitäisi saada käteen pystyasennossa, mikä on vielä hieman hankalaa, sillä jostain täytyy pitää kiinni, jolloin kädet meinaavat loppua kesken. Äidit saavat olla koko ajan valppaana ja lähettyvillä, jotta pyllähtävän muksun saa kiinni ja turvallisesti maahan. Pirkon loma osui loistavaan saumaan, sillä pahimmat (ja horjuvimmat) harjoitukset olivat juuri viime viikon aikana. Oli helpottavaa, kun toinen pystyi vahtimaan vauvaa ja toinen laittamaan ruokaa, siivoamaan jne.

Loman aikana olimme Pirkon kanssa ahkeria ja mylläsimme kotimme uuteen uskoon: Penu sai oman huoneen, minkä johdosta lähes kaikki muutkin huonekalut vaihtoivat paikkaa. Oli ihana saada Penun sänky pois makuuhuoneestamme ja Penu omaan huoneeseen nukkumaan. Samalla me pääsimme Pirkon kanssa takaisin omaan sänkyymme! Olimme siis olohuoneen sohvalla evakossa elokuun alusta lähtien. Oli jo aikakin päästä kunnon sänkyyn! :D Penun huoneesta tuli ihana! Olen siihen todella tyytyväinen, vaikka sisustus onkin vielä hieman keskeneräinen. Seinät ovat vielä täysin tyhjiä ja niille olisi tarkoitus hankkia hieman väriä sisustustarroista. Penukin on selvästi tykännyt omasta huoneesta. Siellä on mukava leikkiä ja repiä kirjat alas hyllystä ja maistella niitä. Lelulaatikoita on kiva tyhjentää ja niiden sisään on hauska ryömiä. Ja kaikkea vasten täytyy tietenkin nousta seisomaan. :D

Penu on kasvanut valtavasti! Hän vaikuttaa jo enemmän pieneltä vaaperolta kuin vauvalta. Kahdeksankuukautisneuvolassa pituutta oli kertynyt 68 cm ja painoa vähän reilu 7200 g. Melko siro tyttö hän on, mutta jäntevä kuin mikä! Tämän äidin habat eivät meinaa jaksaa kantaa häntä enää pidempiä aikoja. Vaikka neiti onkin pienikokoinen, löytyy hänestä luonnetta ainakin kahden vauvan edestä! Neidillä alkaa olla omaa tahtoa ja hän ilmoittaa kyllä topakasti, jos ei pidä jostain asiasta. Taidankin kirjoittaa tästä oman postauksen, sillä muuten tämä kirjoitus venyy taas kunnon romaaniksi.

Välillä mietimme Pirkon kanssa kauhulla, millainen uhmaikä neidille oikein tulee, koska hän on jo nyt melko uhmakas. Jaiks! Mihin soppaan itsemme oikein laitoimmekaan? :D No, tuota pientä vaappuvaa tohottajaa katsellessa sydän pakahtuu jokaikinen kerta ja miettii, kuinka onnellinen sitä onkaan. On tämä kaiken sen arvoista. <3

tiistai 19. syyskuuta 2017

Se ryömii sittenkin!

Niinhän siinä sitten kävi, että meidän pieni pirpana, pienen pieni sinttiäinen päätti lähteä eilen liikkeelle! Joitakin aikoja sitten Penu alkoi kotona hiljalleen ryömiä leluja kohti, jos lelut olivat tarpeeksi lähellä. Tarpeeksi lähellä tarkoitti siis noin puolen metrin etäisyydellä - metri oli jo aivan liian kaukana! Jos matka oli yhtään liian pitkä, nousivat kädet ja jalat saman tien ilmaan huutokonsertin saattelemana.

Eilen kävin Penun kanssa työpaikallani moikkaamassa työkavereita. Siellä tapahtui jotain ratkaisevaa! Liekö syynä ollut uusi ympäristö, kiiltävät pöydänjalat, joita vasten oli kiva hinkata ikeniä, toinen pieni lapsi vai mikä, mutta siellä Penu lähti möngertämään eteenpäin kuin tuulispää, kun hänet laski lattialle! <3 Meno jatkui iltapäivällä lähes samanlaisena kotona. Tänään aamulla ryömittiinkin kotona reippaasti eri huoneisiin katsomaan maailmaa. Voi, miten se möngertäminen on suloista! Pysähdy, aika, pysähdy! Meidän tyttö kasvaa ihan liian nopeasti!