sunnuntai 23. elokuuta 2015

Ensimmäinen askel kohti Penaa

Nyt on otettu ensimmäinen virallinen askel kohti Penaa. Koska joudun nyt odottamaan varsinaisen projektin alkua sinne tammikuulle, lupasi vaimo, että saisin sentään tilata ovulaatiotikkuja tälle syksylle. Vähän niin kuin lohdutuslahjana, ja jotta pysyisin mahdollisimman rauhallisena tässä odotellessa. Ovulaation kartoittaminen olisi kuitenkin jotain konkreettista tekemistä ja tuntuisi heti enemmän siltä, että asian eteen tekee jotain. Ja onhan tuosta tiedosta oikeastikin hyötyä sitten keväällä!

Nyt on sitten ovulaatiotikut laitettu tilaukseen! Seikkailimme elämämme ensimmäistä kertaa raskauskeiju.fi:n sivuilla ja ihmettelimme sitä tavaramäärää, mitä tuleville/oleville äideille kaupataan. Itsellä lähti tilaukseen satsi noita halvempia ovulaatiotestejä. Kalliimpia ja parempia hankimme sitten, kun on tosi kyseessä. Toivottavasti noilla halvemmilla pääsisi alkuun.

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Kertoako vai eikö kertoa?

Tapasimme Pirkon kanssa vajaat kymmenen vuotta sitten. Siitä asti olemme olleet läheisissä tekemisissä, mutta varsinaista seurustelua on takana noin viiden vuoden verran. Jossain vaiheessa tajusimme, että olemme enemmänkin kuin vain pelkkiä ystäviä. Päätimme jonkin aikaa salata suhteemme kavereiltamme, jotta voimme ensin itse totutella ajatukseen meistä pariskuntana. Kauaa ei kuitenkaan mennyt, kun päätimme paljastaa asian parhaille ystävillemme ja sen jälkeen pikkuhiljaa muillekin kavereille ja perheille.

Jotenkin sitä itse jännitti tuota uutisen kertomista, sillä emme olleet kumpikaan koskaan ennen seurustelleet naisen kanssa. Kaverimme kuitenkin ottivat asian vastaan lähestulkoon toteamalla "so, what else is new?". Selvästi he olivat tienneet meidän olevan yhdessä jo kauan ennen kuin itse sitä edes uskalsimme ajatella. :) Sama juttu taisi olla perheidenkin kohdalla.

Pentti-Sakarista olemme kuitenkin päättäneet olla kertomatta kenellekään. Haluamme pitää suunnitelmat meidän salaisuutenamme ja vasta Penan mahdollisesti ollessa tuloillaan aiomme yllättää perheemme ja kaverimme kertomalla asiasta. Tiedän, että vanhempamme tulevat todennäköisesti sekoamaan onnesta, jos he saavat tietää tulevasta lapsenlapsesta. Koska onnistumisprosentit ovat sen verran pienet, emme halua asettaa heidän toiveitaan nyt vielä turhaan korkealle. Kerrotaan siis sitten, kun on jotain kerrottavaa.

Monesti olemme jo miettineet, missä vaiheessa asiasta kertoisimme ja millä tavalla ja minkälaiset olisivat kuuntelijoiden ilmeet ja reaktiot. Ne tuntuvat niin hykerryttävän hauskoilta, että niiden voimalla jaksamme pitää asian vielä omana tietonamme. Välillä kuitenkin tulee tilanteita, kun vain tekisi mieli huutaa jokaiselle vastaantulijalle, että meille tulee ehkä Pentti-Sakari!

maanantai 17. elokuuta 2015

Miten niitä lapsia oikein tehdään?

Niin, että milläs keinolla me sitten aiomme lisääntyä?

Oikeastaan meille on alusta asti ollut jotenkin selvää, että aiomme mennä klinikalle ja käyttää tuntematonta luovuttajaa. Ajatus koti-inseminaatiosta ei tunnu meidän kohdallamme hyvältä vaihtoehdolta. Tuttavistamme ei löydy ketään, keneltä edes voisimme harkita kysyvämme mahdollista luovutusta, ja jo pelkkä ajatus täysin vieraan ihmisen etsimisestä itse, ei tunnu meille sopivalta vaihtoehdolta. Haluaisimme myös, että lapsi on täysin "meidän" eikä ohessa pyörisi kolmatta osapuolta (toki on mahdollista, että tunnettukaan luovuttaja ei olisi kuvioissa mukana). Toisaalta leikittelimme joskus ajatuksella, että mahdollinen isä (tai isät) olisi siitä kätevä, että vastuuta voisi jonkin verran jakaa.

Päädyimme kuitenkin siihen, että tammikuussa astelemme sisään klinikalle X (tämäkin on vielä hieman pohdinnan alla, vaikka joku suosikki onkin jo mielessä) ja laitamme rattaat pyörimään tässä projektissa ihan kunnolla.

Kumpi sen lapsen sitten synnyttää?

Minä. Tämäkin oli jotenkin itsestäänselvä valinta. Kumpikin meistä on ollut jotenkin synnytyskammoinen, ja itse olenkin lapsesta lähtien sanonut, että jos lapsia hankin, niin haluaisin adoptoida ulkomailta. Tiedostan kuitenkin, että tuo ei meidän tapauksessamme ole mahdollista (tai ainakaan helppoa), joten adoptio ei ollut edes vaihtoehto. Niinpä jommankumman meistä täytyy synnyttää. En edes tiedä, miten minä valikoiduin täksi henkilöksi, mutta valinta oli meille täysin luonnollinen. Ehkäpä jossain mieleni perukoissa haluan kokea raskauden ja sen pyöreän vatsan.

Tällä hetkellä emme vielä tiedä, haluammeko enemmänkin lapia. Jotenkin ajatus tuntuu liian kaukaiselta, että osaisi tehdä mitään päätöksiä. Tähän asti kaikki valinnat ovat tulleet täysin luonnollisesti, joten luotan siihen, että jos sen aika joskus tullee, tiedämme siinä vaiheessa, haluammeko lisää lapsia ja kuka ne synnyttää. Otamme siis kaiken päivä kerrallaan.

lauantai 15. elokuuta 2015

Pentti-Sakari

En tiedä, miten muiden perheenlisäyksestä haaveilevien pariskuntien ajatuksenjuoksu menee, mutta siinä vaiheessa, kun pääsimme kotiin tältä kuuluisalta lenkiltä, jolla pieni pellavapäinen tyttö sai perheenlisäyshaaveet heräämään henkiin, aloitimme varmaan sen olennaisimman asian pohtimisen: mikä tulevalle bebelle nimeksi? Ennen kuin olimme mistään muusta ehtineet keskustella, listasimme nimiä tytöille ja pojille ja yksi toisensa jälkeen tyrmäsimme toistemme ehdotukset joko kamalina, järkyttävinä tai liian lällyinä.

Itse olen pienestä pitäen ollut nimifriikki. Rakastan lukea syntyneiden lasten nimiä sunnuntain lehdestä. Tähän saattaa kulua useampi tovi, kun teekuppi kädessä istun keittiönpöydän ääressä ja luen kaikkien vastasyntyneiden, näiden mahdollisten sisarusten ja vielä vanhempienkin nimet ja teen mielessäni listoja sen hetken suosituimmista nimistä.

Joitain suosikkeja itselläni on ollut jo vuosia, mutta tuossa nimi-inventaariossa monet niistä saivat kyytiä. Meidän molempien mielestä nimiä on paljon helpompi keksiä tytöille kuin pojille. Tämän takia keksimmekin varteenotettavat nimet mahdolliselle tytölle jo tuossa tuokiossa. Poikien nimet aiheuttavat meille kuitenkin päänvaivaa. Mikään nimi ei tunnu kivalta, tai kaikki kivat nimet on jo "käytetty", eli löytyvät joiltain tuttavilta. Heitinkin sitten jossain vaiheessa vaimolle, että jos sieltä poika tulisi, niin annetaan sen nimeksi vaikka Pentti-Sakari! (Anteeksi kaikki Pentit ja Sakarit, toivottavasti kukaan ei ota tätä henkilökohtaisesti.) Siitä lähtien olemmekin kutsuneet mahdollista tulevaa perheenlisäystämme työnimellä Pentti-Sakari, näin meidän kesken ihan vaan Pena. Onneksi meidän ei tarvitse stressata nimistä vielä pitkään aikaan, mutta välillä on hauska heittäytyä ajatuksissa tulevaan.

Kun sitten mietimme blogille sopivaa nimeä, emme yksinkertaisesti keksineet mitään sen osuvampaa kuin tuo Pentti-Sakari. Niin paljon olemme siitä yhdessä viime aikoina puhuneet. Sana projekti tuppasi siihen eteen väen väkisin. Tiedämme siis hyvin, että tämä lastenhankkiminen ei ole vain jonkinlainen projekti, jos nyt joku sitä kauhistelee. Meillä nyt vaan sattuu olemaan hieman kieroutunut huumorintaju, ja näin kieli-ihmisen korvaan tuo allitteraatio sointuu aika kivasti.

Pentti-Sakarista aiomme siis puhua niin kauan, kunnes joku mahdollisesti tulee oikeasti tähän meidän perheeseemme. 

Tästä se lähtee

Olemme tuon paremman puoliskon (kutsuttakoon häntä tässä nyt vaikka Pirkoksi) kanssa jo pitkään lukeneet eri naisparien blogeja heidän lastenhankintaprojekteistaan ja pitkän harkinnan jälkeen olemme nyt päättäneet perustaa oman blogin. En ole koskaan ennen blogannut, mutta olen jo vuosia halunnut aloittaa jonkinlaisen blogin. Aihe on kuitenkin ollut aina hieman hakusessa, sillä en usko, että kukaan jaksaisi lukea päivittäisiä jaaritteluja meidän television katselusta ja ruoanlaitosta. Nyt kun meihin on iskostunut jonkinlainen ajatus mahdollisesta perheenlisäyksestä, näin tässä oivan tilaisuuden blogin aloittamiselle. Nykyään naisparien kirjoittamia blogeja löytyy jo jonkin verran (kiitos teille kaikille kokemustenne jakamisesta!), mutta aina voisi lukea enemmänkin muiden kokemuksista ja ajatuksista. Tämä oli varmaankin se pohjimmainen syy tällekin blogille - mikäli jotakuta muutakin sattuisi kiinnostamaan tällaiset turinat. Toiseksi on mukava kirjoittaa ajatuksia ylös, sillä ehkä näitä joskus myöhemmin haluaa lukea itsekin, kun miettii, mitä missäkin vaiheessa tapahtui.

Ehkäpä seuraavaksi muutama sana meistä. Haluamme pysyä blogissamme anonyymeinä, joten oikeita nimiä tms. emme valitettavasti aio julkaista. Tämän takia olemme päätyneet tekaistuihin identiteetteihin: minua saa kutsua Raijaksi ja tuota parempaa puoliskoa Pirkoksi. Todennäköisesti minä olen se, joka tänne ajatuksiaan jaarittelee, mutta mikään ei estä sitä, etteikö myös Pirkko saattaisi jossain vaiheessa intoutua kirjoittamaan. Olemme noin kolmekymppisiä ja asumme pääkaupunkiseudulla (jääköön tarkempi sijainti arvailujenne varaan).

Olemme tunteneet toisemme jo lähemmäs 10 vuotta ja yhteiseloa näistä on ollut noin viisi. Joitakin vuosia sitten menimme naimisiin perheidemme ja parhaiden ystäviemme läsnäollessa. Lastenhankinta ei ole ollut meille itsestäänselvyys. Alussa emme puhuneet lastenhankinnasta oikein mitään. Ehkä emme pitäneet tätä meille niin tärkeänä asiana. Tärkeämpää meille oli se, että saimme olla yhdessä. Jossain vaiheessa ajatukset kääntyivät siihen, että mehän ei lapsia hankita! Ne vievät rahaa ja aikaa, ja paljon mieluummin voimme käyttää rahat sitten itseemme ja vaikka matkusteluun. Liekö taustalla ollut ajatus siitä, että tiesimme lastenhankinnan olevan meille hieman hankalampaa kuin heteropareille. Koskaan ei kuitenkaan suljettu asiaa täysin pois ja muistuttelimmekin toisiamme siitä, että jos jossain vaiheessa ajatukset muuttuvat, täytyy siitä muistaa puhua.

Itse en ole koskaan ollut pienten lasten kanssa tekemisissä. En ole ollut lastenvahtina, en ole eläissäni vaihtanut vaippaa! Vain muutaman kerran olen pitänyt sylissä alle vuoden ikäistä lasta. Lähimmillä ystävillämmekään ei ole vielä lapsia. Töissä olen kyllä tekemisissä lasten ja nuorten kanssa, mutta hekin ovat jo hieman vanhempia. En siis koskaan ole ollut mikään vauvaihminen. Ehkä tästä johtuen olin jo mielessäni ajatellut meidät vanhoiksi mummoiksi, jotka kiertävät maailmaa ja hellivät sisarusten lapsia (mikäli sellaisia joskus ilmaantuu) ja ovat niitä "kivoja tätejä", joiden luokse on aina kiva mennä kylään.

Kuluneena kesänä ajatusmaailmassamme tapahtui jonkinlainen naksahdus. Olimme normaaliin tapaan lenkillä Pirkon kanssa, kun eräässä puistossa juoksi pieni pellavapäinen tyttö naureskellen. Kun kuljimme tästä ohi, tokaisimme yhteen ääneen "onhan nuo aika suloisia". Päivä toisensa jälkeen juttelimme asioista ja lietsoimme toisiimme jonkinasteisen vauvakuumeen. Vaikka osittain syytänkin tuota suloista pellavapäistä tyttöä näistä muuttuneista tulevaisuuden suunnitelmista, on taustalla varmasti täysin luonnolliset syyt: vakituiset työt, oma asunto, naimisiinmeno, maaginen 30 ikävuoden ylitys. Jotenkin tuli sellainen olo, että jos nyt ei yritetä, niin joskus kymmenen vuoden päästä varmasti kaduttaa ja sitten onkin jo liian myöhäistä.

Päätimme siis luoda itsellemme jonkinlaisen hataran suunnitelman: nautitaan nyt vielä muutama vuosi vain toistemme seurasta ja matkustetaan kaikkiin niihin maailman kolkkiin, missä ollaan aina haluttu käydä. Samalla säästetään vähän rahaa tulevaa projektia varten: lastenhankinta kun ei meille ole valitettavasti ilmaista. No, tämä suunnitelma piti varmaankin täydet kaksi päivää, kunnes ilmoitin, että en mä jaksa niin kauan odottaa! (Tätä ennen olin tietenkin kahminut kaikki naisparien vauvablogit alusta loppuun ja saanut itseni jonkinasteiseen vauvahurmokseen vaimon riemuksi.) Seuraavan suunnitelman mukaan päätimme, että ensi kesänä aloittaisimme, mutta tämä suunnitelma kesti ehkä viikon. Nyt olemme kuitenkin jotakuinkin rauhallisissa mielissä sopineet, että heti ensi vuoden alussa voimme aloittaa projektimme kunnolla. Siihen asti ehdimme kartuttaa säästötilin saldoa ja tehdä vielä jonkun reissunkin. Ehkäpä noin seitsemän kertaa päivässä kysyn vaimolta, onko pakko odottaa sinne tammikuuhun, mutta selkeästi tässä asiassa ei nyt enää tule joustoa. Jollakin tavalla täytyy jaksaa odottaa ensi vuoteen.

Mutta tästä se siis lähtee: meidän perheenlisäysprojekti.